Väsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti poltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi koirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan uneen.
Maisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta silmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa unettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä suoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja läksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli käyttänyt vääriä avaimia.
Hän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut kuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa kuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon ja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi kuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan merkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden sijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan, niin että kieli roikkui ulkona kidasta.
Kettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen voitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.
Ja nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen asiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin lähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi, koska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia, mikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että voitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän lainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli sillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata ja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.
Hän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni asui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa kiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen ja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa väistää syrjään.
Maisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä seisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin apeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan ihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti koko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin päästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen oven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.
Hän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja niihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että maisteri sanoisi jotakin.
Viimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi sekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja hän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa vastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.
— Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja Jenseniä
Bögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.