Maisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi niin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen aivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty kostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen huoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut häntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan itsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi ollut ilmi-antaa varkaita? — Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei laki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten, että oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin alku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota vahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää rosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko, josta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi ryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata raakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät tuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet mitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä silloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät olosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo mennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu ja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä rikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka sielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty hatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten jälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti ravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen tuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.
* * * * *
Maisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta, jolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa aitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen tervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua nostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä. Lähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut, pisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi kuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja kysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin lainan.
Maisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa, piti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin verukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä summalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa tiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen käsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille pöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle, paikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.
— Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
— Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda aamupäivällä.
— Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä lasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole? väitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.
Neitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia tuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa ei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli ennen osoitettu.
Oli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää häntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus härnätä häntä johonkin hairahdukseen.
Mustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse ja maiskutteli huuliaan.