Tuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi nielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen voimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen tunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän itse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä tunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi nousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka silmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi kadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä enemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon kantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia, syviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian ympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen sana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet hirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus kasvoivat hetki hetkeltä.

Tuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle, ja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli talonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.

— Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi mustalainen todellisella ihastuksella.

Luonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään käsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan hän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi, kuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja pahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän taidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset hyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota heitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin kuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi, että ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne osoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille muillekin.

— Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta osoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli päässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli katsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli nöyrästi paljastanut päänsä.

— He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.

— Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.

— Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa hetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli pukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti erehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi teroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.

— Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko välttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.

Tällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi maisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain joukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.