— Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle käännettyään selkänsä maisterille.
Neitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien tapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja tarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen nutunhihaan ja virkkoi:
— Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja kuten eläimet!
Huolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti maisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen teeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä ei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana valta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä. Mustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut julmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen, ja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä näyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan puoleensa.
Ruumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä seurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi maalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele; surupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki mustaa.
— Se on portinvartija! sanoi neitsyt.
Nähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään tulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta sydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi nähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa ilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään kasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti käsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain salaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen muodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan kätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa, neitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja tuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.
Maisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi kunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.
Mustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:
— Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?