Istuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas tunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että oli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin olisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä. Ja likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen samalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä oli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin loukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä perikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko hänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka (niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut milloinkaan suorittaa — siis kaiken lisäksi menetettävä vielä kunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut käydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan elämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi raakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen kuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja hänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen täytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen kerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja omastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain omanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi. Ja sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että oli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen pelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi murhata — tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa rakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus? Ja oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei tahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei voinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat tarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin parian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai Idän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien kansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka ovat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän ja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua lepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat iäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi heitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin toteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia, olemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen elämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta eikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen elämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät vain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen pelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä ei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa kuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei tahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan puhuttavan.

Mistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se johtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski antamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät, vanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt hyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista — armeliaisuuden siunauksista — poistamalla kertomuksen kylmästä kangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli lämmittänyt sitä — kaikista kauneista opeista personallisesta arvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä. Hän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta tällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan käsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä puolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva henkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän opinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.

Hänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt, korkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi nähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet kansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi, että ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa kuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis valistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut, siveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen hetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.

Tämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä ajatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen palauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki se häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan kaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat vaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä uudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa kanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!

Tällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä filosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi kylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja vallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä — miten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon valtavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot, herättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen ajatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta personallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon alaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi häntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli hallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa saisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle verensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt hän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa surmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen raadon koirille.

Mutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui pöydän ääreen.

Ei, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei saattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli ollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan vastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan puolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä tuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut olivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli murhaa… no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he eivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!

* * * * *

Nyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman mustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että hänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen portinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko tässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava. Hänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä mustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.

Hänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa hän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui hänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi ja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa. Maisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen vielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan muistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui nyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?