Se leikkoi ikuisen lemmen.
Venosina veen selällä.
Muinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovat alkusointu ja kerto. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan ja sitten "Suomen kielen rakennukseen" liitetyssä "runo-opissa" laveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin teoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee.
Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat — aivoni ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset, vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle — Otsoseni, ainoiseni. Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim. Norot nousi, vaarat vaipui. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena kaunistuksena, esim.
Tuoss' on lehto, jossa liikuin,
Kivet tuossa, joilla kiikuin.
Sulhon kauniin ja sorian,
Mustakulmaisen, korian.
Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin:
Missä mettä, kussa vettä.
Äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa.
Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim.
Lähe nyt kanssa laulamahan,
Saa kera sanelemahan,