Kun valo oli sammutettu, kuuli Petra hiljaisen nyyhkytyksen – hän etsi hapuillen Letta rouvan ohuita sormia. Ne puristivat heikosti hänen kättään eivätkä enää vetäytyneet pois.
Seuraavana aamuna Petra seisoi peilin edessä ja oli kovassa puuhassa letteineen. Mutta ensi kertaa ne eivät tyydyttäneet häntä. Hän sytytti kynttilän ja kuumensi kynänvarren, kuten oli nähnyt Jennyn tekevän, ja sai käsiinsä ison hiussuortuvan. Hän lähensi kynänvarren kasvoihinsa tunteakseen, oliko se liian kuumaa.
Ssssss, kärvensi se. Ja kun Petra katsoi peiliin, oli hänellä punainen juova juuri nenän poikki.
Hänen täytyi nauraa, niin surkeata kuin se olikin.
"Maren on totta tosiaankin oikeassa, kun hän sanoo, että turhamaisuus saa hyvin ansaitun rangaistuksensa", sanoi hän. Ja sitten hän luopui kaikista ponnistuksista saada Tunturihiirestä jotain muuta kuin Tunturihiiren.
"On toki taivaan onni, kuten Maren sanoo, ettei minun pidä nenällä laulaa", nauroi hän katsellessaan omaa turmeltunutta kuvaansa.
Petra kulki puiston läpi mieli jännityksessä, joka oli sangen harvinainen ilmiö aina tasapainossa olevan Tunturihiiren elämässä. Kellon luona seisoi Per Borting odottamassa – hän tuli juuri luennolta.
"Älkää puhutelko minua", sanoi Petra. "Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin silloin, kun minun piti mennä ripille. Istukaa tässä penkillä ja odottakaa minua."
Ja niin pieni tummansininen olento pujahti sisään Grandin suuresta ovesta.
Heti sen jälkeen se taas tuli ulos – hitaasti ja pää kumarassa se meni penkin luo. Per Borting ei keksinyt häntä, ennenkuin hän jo oli siellä, hän ei odottanut häntä tulevaksi vielä pitkään aikaan.