Hän istui keskellä Karl Johania itkien, niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.
Per Borting ei loukkaantunut. Hän mietti vain, miten saisi Petran taas iloiseksi. Hän muisti ensi kerran junassa, kun Petra painoi nenänsä ruutua vasten, ja hän alkoi kertoa äidistä ja isästä ja – äiti. Hänen mieleensä juolahti ajatus.
"Neiti Felber", alkoi hän, mutta sitten hän ei kuitenkaan jatkanut. Oli parasta olla sanomatta mitään, ennenkuin tiesi varmasti.
"Nyt teidän pitää tulla kotiin", sanoi hän, "punaisine nenännipukkoinenne", lisäsi hän hilpeästi.
Petra kääntyi hänen puoleensa.
"Niin, sen minä poltin aivan turhanpäiten", sanoi hän harmistuneena.
Hän nousi ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hän ei sanonut mitään kotimatkalla. Viime aikojen tapahtumat olivat olleet vähän liikaa itse Tunturihiirenkin tavalliselle mielenrauhalle ja valoisalle maailmankatsannolle – sekä maaherra että Wedloffska.
Per Borting saattoi hänet portille.
"Minä menen vielä takaisin kaupunkiin. Minun täytyy välttämättömästi telefonoida kotiin tänään. Paluumatkalla pistäydyn tänne ja kysyn, mitä teille kuuluu", sanoi hän – ja riensi pois pitkin katua niin pitkin askelin kuin suinkin saattoi.
Maaherratar oli yksin. Vilhelm Veyer oli mennyt sanomalehden toimistoon.