"Niin, teille minä mieluummin tahdon", sanoi Petra iloisesti, mutta sitten hän vaikeni ja seisoi hetken ääneti.
"Ei", sanoi hän päättäväisesti. "Minulla on paikka täällä. Ja kun hän tahtoo pitää minut luonaan tänä talvena, niin minun täytyy jäädä hänen luokseen. Etenkin nyt, kun hän on suruissaan ja yksin. Niin, sillä Veyer, hän matkustaa pois. Ulkomaille. Ja ajatelkaa, hän on muuttanut mieltään niin, että hän nyt pitää minusta, luullakseni, – vaikka minä nostin hänet ilmaan ihastuksissani. Eikä hän varmaankaan ole tottunut siihen. Niin että ei kiitos. Minun täytyy kyllä jäädä tänne."
Per Borting ei sanonut mitään. Mutta hänen avoimet pojankasvonsa ilmaisivat niin selvästi, mitä hän ajatteli, että sanat olivatkin aivan tarpeettomia.
"Mutta keväällä. Silloin kai te asutte kotona. Silloin minä tulen teille, ja silloin te ja minä istumme lammen luona, kun toiset nukkuvat päivällisuntaan – niin, ja sitten teidän äitinne ja minä laulamme yhdessä", lisäsi hän.
"Tuhat kiitosta", sanoi Per Borting onnellisena. Sillä Petrahan oli ensin ajatellut lampea ja häntä ja sitten vasta laulua ja äitiä. Ja olihan hän, Borting, kaupungissa talvella – ja Veyer aikoi matkustaa pois.
Mutta Petra meni keittiöön Jennyn luo.
"On kai hirveän syntistä olla iloinen, kun täällä on suru", sanoi hän, "mutta minä en voi sille mitään. Minä olen sellainen onnen porsas, Jenny."
"Vai niin, se kesakkoinenko se sitten lopulta olikin", vastasi Jenny ja alkoi hihittää.
* * * * *
Lumi pyrysi ristiin rastiin raskaalta, valkean harmaalta taivaalta ja laskeutui valkeaksi, utuiseksi kanneksi sen harmaan peitteen ylitse, joka vielä oli maassa viime lumisateen jälkeen. Oli niin pimeää, että lyhdyt ulkona vielä paloivat, vaikka kello oli melkein kymmenen aamulla.