Maaherratar oli oppinut hymyilemään aivan kuin muutkin ihmiset. Aluksi se ei ikäänkuin sopinut hänen kasvoihinsa, mutta nyt se jo oli siinä aivan kuin paikoillaan.
Niin sanoi myöskin vanha tohtori Sonderberg, kun hän tuli tavalliselle viikkokäynnilleen enemmän ystävänä kuin lääkärinä.
"Te olette opettanut herrattaren hymyilemään, te pieni", – sanoi tohtori Sonderberg.
Mutta Petra nauroi ja sanoi, että asianlaita varmaankin vain oli niin, että herratar oli unohtanut sen joksikin aikaa, kun hänellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä ja suruja. Sillä kaikki ihmiset ovat toki syntyneet sellaisiksi, että osaavat hymyillä.
Maaherratar hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän, kun Petra veti esiin koruompelun ja sanoi:
"Ja tässä on minun joululahjani teille. Se on salvetti. Mutta tuo yksi kulma minun pitää ommella, kun tulen takaisin. Minulta koruompelu sujuu niin hitaasti, sillä se on minusta niin tympäisevää työtä."
"Kiitos. Minä luulen melkein, että pidän salvetin tällaisenaan, Petra,
Näin se on aivan te itse", hymyili herratar. "Te olette hyvin kiltti.
Se on varmaankin tuottanut teille monta ikävää hetkeä."
"Niin on", hymyili Petra avomielisesti. "Minun lahjojeni omituisuutena on muuten, etteivät ne koskaan ole valmiita, sillä kotona minä aina keksin niin paljon tekemistä ulkosalla. Tässä on se lahja, jonka olen aikonut Veyerille. Minun olisi pitänyt koristaa se koruompelulla – se on tarkoitettu liiveiksi. Mutta eikö se teistäkin ole yhtä sievä ilman koruompelua? Tai melkein ainakin?"
"Aivan yhtä sievä", vastasi Letta rouva vallan vakavana. "Vaikka luulenkin, että Vilhelm olisi pannut erikoista arvoa pariin teidän kätenne tekemään neulanpistokseen, niin hän kyllä tulee iloiseksi nähdessään, että te yleensä olette ajatellut häntä. Hänelle varmaankin on oleva suuri pettymys, ettette ole kotona hänen palatessaan."
"Kyllä varmaankin", sanoi Petra hyvillään.