Lunta tuprutteli yhä tiheämmin ja tiheämmin. Oli mahdotonta eroittaa muuta vaununikkunasta kuin yksityisiä pieniä kaukaisia valoja, jotka välähtivät esiin pimeästä ja katosivat yhtä nopeasti. Kattolamppu loisti himmeästi ja leimuellen, juna jyskytteli eteenpäin. Mutta kolme matkustajaamme ei huomannut mitään siitä, mikä heidän ympärillään tapahtui. Pappila ulkopuoleltaan ja pappila sisäpuoleltaan oli kaiken aikaa puheenaiheena, niin että Per Borting vihdoin sanoi, että siellä hän nyt osaisi liikkua vaikka sokeana.
Hämäristä saakka oli ilma selkeää, ja kun juna iltamyöhällä pysähtyi vanhalle tutulle asemalle, hohtivat tähdet niin kirkkaina, että köyhät vilkkuvat rautatielyhdyt näyttivät vieläkin kurjemmilta ja nolommilta kuin muuten.
"Tunturihiiri", kaikui Finnin ääni, "onko sinulla uudet suksirakset minulle, niinkuin lupasit?" Ja rakennuksen takana ravistelivat hevoset kulkusiaan, joiden ääni kaikui kumahdellen ja sitten äkkiä lakkasi kuulumasta.
"Se on Musta. Se nykii aina noin, kun se on sidottuna", sanoi Petra ja kiiti läpi lumen kahden ison reen luo.
Toisessa istui turkkeihin kääritty herra.
"Isä."
Petra lensi hänen kaulaansa, puristeli häntä ja suuteli häntä ainoaan paljaaseen paikkaan – nenälle.
"No. Ei ole vaikeaa arvata, kuka te olette, sydämellinen nuori neiti", sanoi naurunsekainen ääni turkin sisästä. "On luonnollista, että erehdyitte, sillä ovathan sekä hevonen että reki vanhoja tuttujanne."
"Ai! Anteeksi", sanoi Petra ällistyneenä. Mutta sitten hän nauroi ja käänsi taas päänsä turkkia kohti.
"Sitäpaitsi minä olen tottunut suutelemaan tämän pitäjän pappia."