Kuumuus höyrysi kaduilla, niin että melkein saattoi nähdä sen.
Sitä uhkui talojen seinistä ja katukivistä, ja se leijaili puistojen vihreän katon alla.
Ihmiset, joilla oli jotain toimitettavaa ulkona, hiipivät syrjäkatuja päästäkseen osallisiksi siitä vähäisestä varjosta, joka oli tarjona, ja moitteettomimmatkin herrat kulkivat paitahihasillaan ja käyttivät olkihattua viuhkana. Toisessa kädessään he pitelivät nenäliinaa valmiina, pyyhkiäkseen sillä kiiltävää hikeä punaisista, pöhöttyneistä kasvoistaan.
Nuori mies tuli ulos puistosta, kulki Parkveienin poikki ja katsoi puutarhaan, joka oli pienenpuoleisen talon edustalla. Talo torkkui suljetuin silmin – yläkerran kaikki ikkunat olivat liidutut, alakerrassa ne olivat vihreiden sälekaihtimien peitossa.
Hän oli mustasilmäinen ja mustatukkainen ja niin jäntevä, että näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut liian paljon voimia kulkeakseen vain täällä valkeissa flanellihousuissa ja vaalean sinipunaisessa paidassa heilutellen ohutta kävelykeppiä.
Hänellä oli paperikäärö kainalossa, joten hän nähtävästi oli asioilla.
Hän soitti ensimmäisen kerroksen ovikelloa. Sisältä kuului askelia – toinen raskas, toinen kevyt – raskas, kevyt. –
"Mitä kuuluu, Hovelsen?"
"Hyvä, että kandidaatti tuli, sillä nyt on kärsivällisyys lopussa, ja maaherratar valittaa kuumuutta ja maaherraa palelee, ja kaikki on sen mukaan", sanoi mariseva ääni. Ja Hovelsen astui pitkälle jalalleen ja loksahti alas lyhyelle jalalleen, niin että sekä lanteet että olkapäät vääntyivät vinoon, ja harmaalle päälaelle asetettu ruskea valepalmikko kiikkui edestakaisin.
"Vai niin huonosti ovat asiat täällä nyt, Hovelsen?"