Hän seisoi peilin edessä, silitteli mustaa tukkaansa ja järjesti kaulaliinaa.
"Sitä minä en ole sanonut", mutisi Hovelsen. "Jos kandidaatti olisi minun sijassani, niin kyllä kai –"
"Kyllä kai tekisin samoin kuin te, Hovelsen", nauroi nuori mies. "Mutta nyt en ole neiti Hovelsen, vaan lakit. kand. Vilhelm Veyer, ja hänen on ikävä kyllä mahdoton sanoutua irti. Näettekö, Hovelsen, minun täytyy ajatella vaimoani ja lapsiani."
Hovelsenin pitkiin keltaisiin kasvoihin tuli sama ilme, kuin milloin maaherra sanoi hänelle vastaukseksi latinalaisen sananparren.
"Niin, ei minulla niitä vielä ole, Hovelsen. Ei teidän tarvitse olla niin kauhistuneen näköinen. Mutta minä saan ne vielä, jos kaikki käy hyvin ja saan pysyä terveenä."
"Niin, kandidaattihan se sitten perii", alkoi Hovelsen.
"Hyi sentään, Hovelsen, hyi sentään, ei toki pidä käyttää niin rumia sanoja. 'Saa' on minusta kauniimpi. Eikö olekin? Mutta katsokaahan tänne. Tässä minulla on jotain, millä aion huvittaa herratarta. Hakemuksia, Hovelsen."
Hän läimäytti paperikääröä.
"Te ette varmaankaan aavista, minkä tavoiteltavan paikan te jätätte, Hovelsen. 'Helppo ja miellyttävä toimi', tietäkää se. Niin, tehän luitte sen itse painettuna."
"Helppo ja miellyttävä. Istu ja pala", murahti Hovelsen – ja samassa ovi aukeni raolleen. Raon kautta pisti terävä ääni ulos.