"Vilhelmkö siellä on? Mutta hyvä Jumala, minkä vuoksi sinä seisot täällä puoli tuntia lörpöttelemässä Hovelsenin kanssa? Kaulaliinako? Niin tietysti – semmoinen apina!"
"Minä tulen, minä tulen, täti. Sata pientä tytöntoivetta kainalossani."
Ja Vilhelm Veyer laajensi ovenrakoa niin paljon, että pääsi pujahtamaan sisään.
Sisällä oli puolipimeää ja viheriäistä ja jokseenkin viileää kuten suurien puiden alla. Sälekaihtimet olivat lasketut aivan alas. Puutarhaan vievän oven kummallakin puolen oli palmuja. Huonekalut olivat vanhaa mahonkia, korkeaselkäiset ja viheriäpäällyksiset. Huoneen perimmäisessä nurkassa, vanhanaikuisessa säyläkiikkutuolissa, istui laiha vanha herra tyynyjen varassa. Hänellä oli musta silkkikalotti sisäänpainuneilla ohimoillaan, valkea parta ja vaalistuneet, väsyneet silmät.
Hän kiikutteli tuolia edestakaisin sysäämällä kävelykeppiä seinään – nir – nar.
Keskellä huonetta seisoi hoikka mustapukuinen olento. Hänen kasvonsa olivat pienet ja piirteet kuluneet, ja tukka oli väriltään lakastunutta, harmahtavan punaista; se laskeutui kahtena peilinsileänä kielekkeenä vaaleita, likinäköisiä silmiä kohti, jotka olivat kulmakarvoja vailla.
"En ymmärrä, Vilhelm, ettet koskaan voi heittää tuota lörpöttelemistä Hovelsenin kanssa eteisessä. Ei sovi jutella noin palvelijattaren kanssa – sitäpaitsi Tuesen joutuu tuulenviimalle alttiiksi."
"Ellet sinä olisi aukaissut ovea, ennenkuin minä tulin sisään, ei olisi syntynyt viimaa, Letta täti. Ja muista, että minä olen Hovelsenin ainoa ihailija ja se ikkuna, jonka kautta hän voi katsella sitä, mitä me vaativaisesti sanomme maailmaksi tässä Kääpiömaassa."
"Eikö maakaan nyt ole kylliksi hyvä sinulle", torui Letta täti loukkaantuneena. "Onko sinulla hakemukset?"
Vilhelm heilutteli paperikääröä, mutta meni samassa huoneen perälle pudistamaan laihaa, luista kättä ja norsunluista kepinpäätä. Sitä kepinpäätä ei eno Tuesen koskaan päästänyt kädestään, ei nukkuessaankaan. Keppi oli hänen turvansa ja hänen yhteytensä maailman kanssa. Sillä hän saattoi painaa sähkönappulaa ja soittaa Hovelsenia, kun tahtoi nousta vuoteesta tai siirtyä toiseen paikkaan. Sillä hän saattoi hilata luokseen sanomalehdet ja jakkaran. Sen avulla hän saattoi ilmaista vihansa ja kiukkunsa, kun hänen täytyi istua tässä sairaana ja tuoliin sidottuna.