"Hyvää päivää. Sinä olet reippaan näköinen tänään, eno."
Vilhelm Veyerin mustat silmät ja valkeat hampaat nauroivat valheen ujostelematta vasten eno Tuesenin kasvoja.
"Olenko mielestäsi, poika? Niin, tunnen itseni tosiaankin reippaammaksi. Miesväki, näetkö, se näkee. Letta sanoo tietysti, että minä olen huono tänään. Ne eivät hemmetissä näe omaa nenäänsä pitemmälle. No, mitä uutta! Pysyvätkö paikoillaan vai menevätkö?"
"Hallitus? Se pysyy luon-nol-li-ses-ti paikoillaan. Ja nythän suurkäräjät ovat kokoontuneet, niin nopeasti asiat edistyvät."
"Edistyvät? Jumal'auta, sen minä sanon, sanoi Kristian Kahdeksas. Ja mistä muuten tapellaan tänään rakkaassa kaupungissamme, sillä tapellahan heidän täytyy. Näetkö, poika, he ovat pieniä. Ei ole ketään, joka tuntisi itseään kyllin suureksi ja ylhäiseksi suodakseen toisille sitä kunniaa, joka heille tulisi; ei yhtään ainoaa, joka uskaltaisi kulkea suoraan omia teitään. Mitä tuo on? Hakemuksia? No, käy istumaan ja ala, poikaseni. Jotain juotavaa? Ohut kauraliemi on erinomaista kuumalla – sitä minä aina juon."
Vilhelm Veyer veti matalan tuolin eno Tuesenin tuolin viereen ja aukaisi käärön.
Letta täti astui jäykkänä nojatuolinsa luo, istuutui selkä suorana, otti esille tulipunaisen kutomatyönsä ja rupesi silittelemään molempia hiuskielekkeitään luisella työpuikolla.
"Minulla on kunnia oheen liittäen", alkoi Vilhelm.
Eno Tuesenin keppi paukahti voimakkaasti pöytään.
"No on niitä riivattuja naisia! Eivätkö hekin nyt ala kirjoittaa oikeus- ja virastokieltä ja oheen ja liittää ja tyhmyyksiä ja roskaa. Sen sijaan että sanoisivat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: tässä lähetän todistukseni. Nyt eteenpäin."