Vilhelm Veyer luki seitsemän hakemusta perätysten. Maaherran suuttumus kasvoi, ja rouva näytti yhä kärsivämmältä.
Taaskin keppi paukahti pöytään.
"Ei, sanon minä, Letta. Nyt minä en tahdo tuollaista vanhaa akanrähjää, joka puolessa tunnissa tuskin ehtii permannon poikki. Pane pois ne, Vilhelm, kaikki nuo ylenansiolliset neidot, joilla ei ole ollut sen vertaa ymmärrystä eikä ihanuutta, että olisivat voineet hankkia itselleen rehellisen miehen. Nyt kai minä olen niin vanha ja vaaraton, että uskallat antaa minun ottaa nuoremman ja viehättävämmän kuin Hovelsen, Letta."
"Tuesen", vastasi Letta rouva terävästi ja ojensi selkäänsä vieläkin suoremmaksi.
"Eteenpäin, Vilhelm."
Vilhelm otti kahdeksannen hakemuksen ja silmäili sen sisällystä. Sitten hän laski sen alas ja nauroi – nauroi – nauroi, niin että suu ulottui aina mustaan luomeen asti, joka oli keskellä laihaa ruskeaa poskea.
"Tässä on epäilemättä jotain sinun mielesi mukaista, eno. Kuulehan:
Minä haen sitä helppoa ja miellyttävää paikkaa. Minä olen sivistynyt.
Minulla on monivuotinen kokemus talousaskareissa ja iloinen luonne.
Minä otaksun, että kuulun hyvään perheeseen. Isä on vain pappi, mutta
isoisä oli eversti. Petra Samsing Felber.
"Kas siitä voi sanoa, että se on lyhyttä, joskaan ei juuri tyhjentävää, eno Tuesen. Hakemuksena arvosteltuna tällä ei ole vertaistaan. Käsiala ei oikeastaan osoita monivuotista kokemusta ainakaan sillä alalla. Se on lähinnä suuri lapsenkäsiala – selvä ja selkeä muuten. Se teidän tosiaankin pitäisi ottaa."
"Aivan minun ajatukseni", sanoi maaherra. "Se on tyttö, joka voi lausua ajatuksensa kiitettävän lyhyesti ja kursastelematta. Tahtoisinpa tietää, mikä eversti – miten sanoit tytön nimen olevan?"
"Petra Samsing Felber."