"Saatpa nähdä, Letta, että hän on sen eversti Samsingin lapsenlapsi, jonka tapasimme kylpylaitoksessa, muistathan. Hieno, hauska mies. Hän kuoli kaksi vuotta sitten, ellen erehdy. Niin niin, sitten ainakin tietäisi, että tyttö kuuluu hyvään sukuun. – Mutta voisivatko eversti Samsingin lapsenlapset olla niin vanhoja?"
"No, niin kovin vanha tämä neiti nyt ei tunnu olevan", nauroi Vilhelm. "Mutta minun mielestäni teidän pitäisi ottaa hänet. Hän on ainakin originelli."
Mutta Letta täti oli noussut tuolistaan ja hänen kätensä vapisivat pelkästä kiihtymyksestä.
"Minä pyydän sinua, Tuesen. Muista, että ihmisen myöskin tulee olla minulle avuksi ja hyödyksi, ja että hänen hätätilassa täytyy voida hoitaa koko talo, kun minä olen heikkona. Mikä hakemus tämä nyt on? Tässähän ei sanota ollenkaan mitään siitä, mitä hän osaa. Eikä yhtään ainoaa todistusta."
"Vai eikö, Letta?"
Maaherran ääni oli niin taistelunhaluinen kuin nykyisissä oloissa oli mahdollista.
"Siinähän ovat kaikki pyytämämme tiedot. Hänellä on monivuotinen kokemus, niin että aivan pikkulapsi hän ei voi olla. Lisäksi siinä on, että hän on iloinen luonteeltaan ja kuuluu hyvään perheeseen, emmekä me enempää ole vaatineetkaan. Minä pidän tytöstä ja luulen, että otamme hänet. Minullehan hänen lähinnä tuleekin olla avuksi. Ota kynä ja mustetta, Vilhelm, ja kirjoita, että hän saa tulla. Ja kuta pikemmin, sitä parempi. Palkka on — —"
"Ei, Tuesen, siinä kohden sinun ainakin pitää odottaa, kunnes näemme, mihin hän kelpaa. Tämä on Jumala paratkoon selvää hulluutta. Mutta minä pesen käteni", sanoi rouva loukkaantuneena ja epätoivoisena.
"Siis palkkaa lähemmän sopimuksen mukaan, Vilhelm. Pääasia on, että hän tulee heti. Voiko muuta kuin tulla sairaaksi nähdessään tämän surkean Hovelsenin laahautuvan paikasta toiseen. Ei, naisihmisten ei pitäisi tulla vanhoiksi, hyvä Vilhelm."
Letta rouva osoitti mieltään heittämällä kutomatyönsä pöydälle ja menemällä ulos huoneesta. Ovi sulkeutui hiukan tavallista kovemmin.