"Vahinko sattui, eno", nauroi Vilhelm ja pudisti päätään.
"Niin, niin. Kuka hemmetissä voi muistaa –" maaherran täytyi itsensäkin hymyillä. Mutta se oli heikko, aavemainen hymy, joka heti taas katosi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä keppi painoi sähkökelloa, joka soi keskeytymättä, kunnes Hovelsenin ontuvat askeleet kuuluivat ruokasalista.
"Olkaa hyvä ja pyytäkää rouvaa tulemaan", – ja ikäänkuin puolustellen
Vilhelmille:
"Näetkö, poikaseni, en tahtonut loukata. Hänhän tarkoittaa vain hyvää,
Letta. Mutta huumoria hänessä ei hemmetissä ole."
Hovelsen liikkasi ulos, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei rouvalla ollut aikaa nyt juuri, hän tulee myöhemmin.
Eno Tuesen katsoi sisarenpoikaansa, joka puolestaan kohotti silmänsä papereistaan.
"Siinä kuulit, Vilhelm, nyt sitä kestää koko päivän, ehkä kaksi, siksi vain, ettei osaa varoa kieltään, niin vanha ja kurja kun on. Pitääkö sinun jo mennä? Mitä turhia. Kyllä he valehtelevat kokoon, minkä tarvitsevat sanomalehteen, vaikket sinä tulisikaan. Hemmetin lehdet. Ja pahinta on, että niihin päällepäätteeksi on niin tottunut, ettei voi elää ilman niitä – niin paljon pahaa kuin ne saavatkin aikaan. Sanotko, että sinun täytyy? Niin, niin, tule sitten pian uudelleen, poika. Äläkä unohda vastata tytölle, joka kuuluu hyvään perheeseen."
Ja maaherra vaipui takanojaan tuoliin ja sulki silmänsä väsyneenä paljosta puhelemisesta.
"Ovatko he päättäneet ottaa jonkun?"
Hovelsenin ääni ilmaisi harrasta mielenkiintoa – hän oli odotellut
Vilhelmiä käytävässä.