"Ovat kyllä. Nyt voitte milloin tahansa panna vapauden kellot soimaan, Hovelsen, sillä nyt tänne tulee olento, jommoista täällä varmaankaan ei vielä ole nähty – vaikka Herra tietäköön, että täällä on ollut koko kaunis kokoelma."
Vilhelm Veyer sytytti paperossin ja kulki pitkin ja nopein askelin puiston läpi ja sitten pitkin itse paahtavankuumaa Karl Johania. Grandin luona hän pysähtyi ja pani kirjeen postilaatikkoon.
"Ja tästä kai pahaa aavistamaton olento tulee onnelliseksi", hymyili hän itsekseen. "Viaton raukka, joka ei tietystikään aavista, mitä helppo ja miellyttävä paikka on."
Hän poikkesi Lille-Graensenille, ja kulkiessaan hän päässään muovaili erään artikkelin alkua. Sen nimenä oli "Epäsiveellinen kirjallisuus ja taide" – siitä piti tulla ohjelmakirjoitus, sävyltään hehkuva ja harmistunut, ja siinä tuli päätoimittajan yksityisen maailmankatsomuksen ilmetä.
Vilhelm Veyer nousi portaat kolmella hyppäyksellä.
Hänen pöydällään oli lippu: Käykää ensin haastattelemassa kirkollisministeriä ja pastori Kuenaesiä asiasta. "Hemmetissä – kuten eno Tuesen olisi sanonut", sanoi Vilhelm Veyer, pani taas hatun päähänsä ja meni epäsiveellisine kirjallisuuksineen ja taiteineen portaita alas.
* * * * *
Matala, harmaa taivas riippui pappilan yllä ja lupasi sadetta lisää.
Aamulla olivat lehdet vähän kahisseet, ja maantientomussa oli näkynyt muutamia tummia pisaroita, ei kuitenkaan kylliksi sitoakseen sitä.
Rattaat jättivät jälkeensä tomupilven ratistessaan ulos pihalta. Ja pilven keskellä seisoi vanha Maren ja heilutti punaista, luisevaa kättään – toisen käden toimena oli pyyhkiä pois jotain, jota ei moneen vuoteen oltu nähty Maren Övrevoldin poskilla.