Rattaiden perältä katselivat pienet ruskeat kasvot huulet yhteenpuristettuina takaisin pappilaan päin. Koko ajan. Aivan liikahtamatta. Jos pappi tai Finn sanoi jotain, nyökkäsivät pienet kasvot vain – ääneen ei ollut luottamista.
Finn se enimmäkseen puhui. Herman ja Ulf olivat itse istuneet kasvot yhtä jäykkinä ja kaula yhtä paksuna, silloin kun he ensi kerran matkustivat kotoa – he ymmärsivät, että tuntui hyvältä, jos ei tarvinnut vastata.
Ja pappi ajatteli omiaan.
Oli syntynyt taistelu papin ja hänen tyttärensä välillä, kun kirje tuli, että Petra oli saanut paikan. Ja nuori tahto, joka niin varmasti luotti oikeuksiinsa, oli voittanut. Se olikin odottamatta saanut voimakkaan liittolaisen: Herman veli arveli, että Petralle voisi olla hyödyksi oppia hiukan ihmisten seurustelutapoja. Sen hän sanoi papille.
Pappi tosin ei voinut käsittää tarpeelliseksi, että hänen Tunturihiirensä muuttui vähääkään toisenlaiseksi kuin oli, mutta hän taipui, kun hänelle esitettiin, että nuori tyttö saattoi tarvita hiukan vaihtelua.
He lähestyivät asemaa. Yhä vielä Petra istui taaksepäin kääntyneenä ja tuijotti samaan suuntaan – näkemättä mitään. Juna jyrisi esiin vuoren takaa, juuri kun rattaat pysähtyivät. Matkakirstut olivat jo lähetetyt maitomiehen mukana, ja ennenkuin Petra tiesikään, istui hän jo tyhjässä kolmannen luokan vaunussa, vieressään Marenin leivoslaatikko ja se hieno käsilaukku, jonka hän oli saanut tädiltä ja enolta ripille päästessään.
Ulkoa ojennettiin neljä kättä sisään viimeisen kerran puristettaviksi.
"Herra suojelkoon sinua ja säilyttäköön sinut sellaisena kuin nyt olet, rakas lapseni", sanoi pappi hyvin juhlallisesti ja epävarmalla äänellä.
"Sen hän kyllä tekee", rauhoitti Petra.
"Kahden viikon perästä me tulemme", sanoi Herman. "Pysy rohkeana ja ota ajuri ja aja suoraan sinne."