Hyvästi, hyvästi. Nykäys – taas toinen. Juna liikkui – hitaasti – nopeammin.
"Terveisiä Marenille ja – kaikelle", sanoi Petra ikkunasta. Mutta ei kukaan sitä kuullut, sillä ei ollut mitään ääntä sanoja kannattamassa.
Hän otti hatun päästään ja kumartui ulos ikkunasta – ja tuijotti taaksepäin. Asemaa, tien käännettä, taloja ja mökkejä. Kauimmin hän näki Hellen katon ja kirkontornin – sen takana oli pappila.
Ja koko ajan hyppeli suuria, kirkkaita helmiä alas pitkin ruskeita poskia. Ne eivät päässeet tarttumaan kiinni ihoon, jota suojelivat pienet utukarvat, tehden sen sametintapaiseksi.
Kun vanha vaimo koreineen ja nuori herra tulivat sisään seuraavalla asemalla, näkivät he vain tummansinisen mytyn, joka oli kääriytynyt kokoon nurkkaan.
Petra nukkui.
Ja sade alkoi. Ensin pieninä, melkein näkymättöminä viiruina pitkin vaununikkunaa. Sitten ne yhtyivät leveämmiksi juoviksi. Viimein ne juoksivat vuolaina virtoina ristiin rastiin, ja joka kerta, kun juna pysähtyi, rapisi katolla, kuin olisi siihen heitetty pikkukiviä.
Mutta Petra nukkui.
Hän heräsi kirkassointuisen äänen sanoessa:
"Nyt olemme Hamarissa, neiti. Teidän kai on joko poistuttava vaunusta täällä tai vaihdettava junaa."