"Kiitos paljon, pikku ystävä."
Väsyneessä vanhassa äänessä oli hämmästystä ja hiukan iloa.
"Hän tuntuu olevan rakastettava ihminen, tuo pienokainen, Letta", sanoi hän tunnustellen, kun Petra oli sulkenut oven.
Letta rouva asetti lasit nenälleen, otti sanomalehden eikä vastannut.
Petra istui sängynlaidalla pienessä, mutta koko hauskassa huoneessa ja selaili vanhaa kulunutta keittokirjaa, jonka Maren huolellisesti oli asettanut päällimmäiseksi matkakirstuun. Kaikkien sivujen alanurkassa oli läpinäkyviä täpliä, jotka Marenin sormet monien vuosien kuluessa olivat aikaansaaneet. Ja siniset ylpeät lyijykynällä piirretyt ristit osoittivat, että omenakakku n:o 2 ja monet muut kakkulajit olivat olleet Petran oman yritteliäisyyden esineinä.
Petralle nousivat kyyneleet kurkkuun, kun hän äkkiä näki kirjan täällä vieraassa huoneessa. Ja samassa hän näki edessään illallispöydän kotona, isän vihreine silmivarjostimineen pöydän yläpäässä ja pojat alempana ja Marenin, joka kantoi ulos tyhjiä puurolautasia ja sisään suuria sinisiä teekuppeja – ja paikan, joka oli tyhjänä. Hän nieli ja nieli ja koetti pian ajatella jotain toista.
Silloin ovi aukeni ja sisään tuli teetarjotin, jolla oli valmiita voileipiä, ja sen takana punaposkinen pullea tyttö, jonka tukka oli käherä ja jolla oli kevytmieliset silmät.
"Hyvää päivää", sanoi Petra. "Mikä teidän nimenne on? Minun nimeni on
Petra Felber."
"Jenny", vastasi tyttö ja purskahti lyhyeen pieneen nauruun. Hän oli kiltin näköinen ja puhui etelämurretta.
"Teitäkö minun pitää auttaa keittiössä, kun tarvitaan?" kysyi Petra.