"Sen hän varmasti tekee", sanoi Borting – ja punastui taas. "Mutta Tuesen? Se on varmaankin Vilhelm Veyerin eno – Veyer on hänen perijänsä. Luultavasti te ihastutte Veyeriin, hän on kaikkien naisten suosikki."
"Niin, minä tiedän sen. Hovelsen on kovin ihastunut", sanoi Petra. "Minä olen saanut kirjeen häneltä. Sellaiset eivät muuten tavallisesti ole hauskoja ollenkaan. Meillä kävi kerran yksi, hän oli sellainen kuin te. Niin, minä tarkoitan, hänestä piti myöskin tulla lääkäri. Ja kaikki sanoivat, että kaikki olivat ihastuneita häneen. Hän oli inhottava. Hän ei viitsinyt edes puhua minun kanssani. Mutta hän pelkäsi lehmää, uskotteko. Te kai ette pelkää mitään, te. Paitsi ruttoa ja koleraa ja sellaista, jota lääkärien täytyy pelätä."
Ja kaksi kirkasta harmaata silmää katseli täynnä peittelemätöntä ihailua Bortingin pyöreihin kesakkoisiin kasvoihin.
He seisoivat kauan puhellen. Äkkiä Petra hätkähti.
"Sämpylät", huusi hän, pudisti nuorukaisen kättä ja lensi sisään kuin lintu.
Borting jäi seisomaan kadulle, ja hänestä tuntui, kuin ei hän olisi saanut sanotuksi mitään siitä, mitä olisi tahtonut. Mutta nyt hän joka tapauksessa tiesi, mistä Petra oli löydettävissä, ja hän kulki hyräillen puiston läpi.
Petra alkoi kattaa päivällispöytää. Sillä aikaa ajuri tuli noutamaan Hovelsenin tavaroita, ja kesken kaikkea touhua ja matkakirstujen kantelemista soi kello kimakasti läpi talon.
"Maaherra se nyt on tuotava sisään. Juoskaa, ystävä hyvä, ja voikaa hyvin älkääkä panko kovin pahaksenne, jos he vaativat mahdottomia. He ovat pahimmat alussa", joudutteli Hovelsen – hän seisoi jo ulko-ovessa kolme shaalia käsivarrella.
Petra hyökkäsi makuuhuoneen ovelle, kompastui kynnykseen ja kaatui vatsalleen huoneeseen juuri maaherran ja Letta rouvan eteen, jotka seisoivat lähtövalmiina ja vain odottivat tukea sairaan toiselle puolelle.
"Ai! Katsokaa toki eteenne. Ja kulkekaa kuin säädyllinen ihminen", sanoi rouva kärsimättömästi. "Te pelästytätte Tuesenia."