Vilhelm Veyer nauroi.
"Tiedättekö, neiti. Minäpä melkein luulen, että te olette oikea henkilö tässä talossa. Te olette varmaankin filosofi." Vakavammin hän lisäsi: "Jos muuten sattuisi ikävyyksiä, niin kertokaa minulle. Sillä tietäkää, että herratar suuresti suosii minua. Eno Tuesenin kanssa kyllä tulette toimeen."
"Kyllä, me olemme erinomaiset ystävykset. Muuten kyllä suoriudun omin neuvoin", sanoi Petra ja katosi taas keittiöön.
Istuutuessaan päivällispöytään rouva katsahti loukkaantuneen näköisenä paikkaan, joka muuten tavallisesti oli tyhjänä. Hän täytti lautaset liemellä, ja maaherra alkoi heti syödä.
Petra loi häneen kysyvän katseen, kumarsi sitten päänsä ja luki pöytärukouksen hiljaa itsekseen.
"Muistakaa, neiti, että meillä on tapana leikata soppajuuret paljon hienommiksi. Tällaisia suuria palasia emme tahdo", nuhteli rouva.
"Niinpä niin", sanoi Petra tyynesti, "se johtuu siitä, että kotona eivät juuret maksa rahoja, niinkuin täällä kaupungissa, siksi meillä voi olla niin suuria palasia kuin meitä haluttaa."
Vilhelm Veyer pudotti lautasliinansa ja katosi pöydän alle.
Maaherra lausui rouvalle pari sanaa eräästä sukulaisesta, joka oli purkanut kihlauksensa.
"Tuesen", sanoi rouva jääkylmästi, "pyydän sinua muistamaan, ettemme enää ole yksiksemme."