"Laihtui toki", sanoi Petra, "hän oli yhtä laiha kuin –" Petra vaikeni, lensi tulipunaiseksi, mutta ei keksinyt mitään muuta neuvoa – "kuin minä", lopetti hän ylväästi.
Maaherra katsoi häneen pitkään ja oli kauan vaiti.
"Tunsiko teidän isoisänne – pelkoa, kun hänen piti kuolla?" kysyi hän ja katsoi poispäin.
"Ei kai hän sitä tuntenut. Hänellähän oli siellä isoäiti ja minun äitini vastassa", vastasi Petra varmasti.
Maaherra istui silmät suljettuina ja antoi kepin kolahtaa lujasti pöytään kerran toisensa perästä.
"Niin niin. Niin niin", sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitten hän aukaisi silmänsä ja katsoi Petraan.
"Kertokaa minulle vähän isoisästänne. Kertokaa, miten hänen oli olla, ennenkuin hän kuoli", sanoi hän vihdoin.
"Sen minä kyllä voin", sanoi Petra, "sillä minä se istuin isoisän luona viimeisinä päivinä. Minun piti kohottaa hänet takaisin tyynylle, kun hän luisui alas, ja kääntää hänet ja muuta sellaista. Sillä minä olen niin hurjan väkevä. Minä voin kantaa isän", kertoi Petra ylpeästi. "Ja isoisää janotti alituiseen, ja minä istuin hänen vieressään ja annoin hänelle vettä teelusikalla, mutta hän tuskin saattoi niellä. Ja hän tahtoi koko ajan pitää minua kädestä. Ja joskus hän sitten sanoi asioita, joita me emme ymmärtäneet – hän makasi siinä vuoteessaan ja mutisi itsekseen ja sanoi 'au-au' kuin pieni lapsi. Hän oli niin valkea ja niin laiha, ja parta oli kasvanut, mutta se parta näytti ikäänkuin kuolleelta, ennenkuin isoisä itse oli kuollut.
"Kuolemansa edellisenä iltana hän sanoi: 'Tunturihiiri, kunpa et koskaan pettyisi järkkymättömässä uskossasi.' Se oli niin juhlallista. Melkein kuin raamatunlause. Eikö teistäkin?
"Mutta sitten hän luuli minua sisarekseen, joka kuoli, kun isoisä oli pieni. Hän luuli olevansa pieni poika taas, sillä hän puhui vain sellaisesta koko viimeisenä päivänä, ja hänellä oli niin kovat tuskat, että hän väänteli kasvojaan ja valitteli.