"Mutta äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi aivan voimakkaalla äänellä: 'Valjastakaa hevoset. Nyt minä tahdon matkustaa.'
"Ja sitten hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat, ja hän veti yhden syvän hengähdyksen eikä enempää. Sitten oli aivan hiljaa. Ja silloin me ymmärsimme, että isoisä oli matkustanut."
Petra istui katsellen suoraan eteensä. Huulet vavahtelivat, ja pitkin poskia hypähteli suuria kirkkaita helmiä.
Maaherra istui pää kumarassa eikä sanonut mitään.
"Ei, ei", mutisi hän vihdoin hiljaa, "hän kai kylläkään ei pelännyt."
Ja hetken kuluttua.
"Ette kai tekään pelkää kuolemaa?"
"Minäkö? En toki", sanoi Petra varmasti, "meidänhän täytyy kuolla, aivan niinkuin meidän täytyy käydä ripillä ja mennä naimisiin ja muuta sellaista. Sitäpaitsi siihen on niin pitkä aika", hymyili hän.
"On niitä muuten sellaisia, jotka eivät edes uskalla puhua siitä", lisäsi hän hetken kuluttua, "he sanovat aina 'mennä pois', sen sijaan että sanoisivat kuolla. Niin tekee minun tätini."
Maaherra nyökäytti myöntävästi päätään – sen hän kyllä tunsi.