"Ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, kun käyttää vääriä sanoja", sanoi Petra.
"Hyvästi, eno, nyt minun täytynee lähteä", kuului Vilhelm Veyerin ääni verannanovelta.
"Hyvästi, neiti. Vai te tahdotte mieluummin istua täällä sisällä?"
"En toki, mutta – kyllä, minusta on hauskaa olla sisällä – toisinaan", sanoi Petra. Hän punastui ja vilkaisi maaherraan.
"Kiltti pikku tyttö, Vilhelm", sanoi maaherra ja katsoi ystävällisesti
Petraan.
"Ehkä te tahdotte tulla minun mukanani teatteriin, neiti – joskus, kun saan liput. Me saamme lippuja sanomalehden puolesta, näettekö", sanoi Vilhelm Veyer rakastettavasti.
"Voi tuhat kiitosta."
Petran silmät loistivat. Hän tarttui Veyerin käteen ja puristi sitä voimakkaasti.
"Muuten minun piti pyytää teitä menemään tädin luo viemään – niin, menemään tädin luo", sanoi Veyer – hänen oli äkkiä aivan mahdoton sanoa jotain, joka voisi olla käskyn tapaista tai muistuttaa Petran asemaa talossa.
Petra saattoi hänet ulos – jäi seisomaan puutarhaan hänen ja maaherrattaren seuraan. Heidän huomionsa kiintyi ihmisjoukkoon, joka oli kokoontunut kadulla seisovan hevosen ympärille.