"Mikä siellä?" heräsi sanomalehtimies Vilhelm Veyerissä, kun hän näki kahden pojan juoksevan sinnepäin.
"Hevonen, joka äksyilee. He eivät saa sitä liikahtamaan paikaltaan."
Sanaakaan sanomatta Petra oli pujahtanut ulos puutarhanportista kadulle hevosen luo. Hänellä oli yhä yksi maaherrattaren vaaleanpunaisista villaröijyistä kädessään.
"Pois tieltä", komensi hän lähinnä seisovia. Sitten hän päättävästi astui esiin ja sitoi vaaleanpunaisen röijyn hevosen silmille pään ympäri, tarttui suitsiin – ja hevonen lähti liikkeeseen.
Hän talutti sen maaherran portille asti; joukko katupoikia ja joutilaita henkilöitä seurasi ihaillen mukana. Sitten hän otti pois siteen:
"Nyt se kyllä kulkee. Minä en voi lahjoittaa sille maaherrattaren villaröijyä. Hyvästi", nauroi Petra, sieppasi vaaleanpunaisen röijyn mukaansa ja katosi portista poikien hurratessa ihmeen reippaalle neidille.
Mutta maaherrattaren mieli oli syvästi järkytetty.
Hän aukaisi juuri suunsa sanoaksensa jotain, joka vastaisuuden varalta ehkäisisi sentapaisia skandaaleja, kun Petra loistavana sanoi:
"Eikö ollut tavaton onni, että minulla oli röijy kädessä, niin että saatoin auttaa. Muuten minun olisi täytynyt riisua hameeni. Minä pesen sen heti", sanoi hän ja haisteli röijyä, joka haisi tallille pitkän matkan päähän. Sitten hän nyökäytti päätään Vilhelm Veyerille, otti kahvitarjottimen ja juoksi sisään – oikopäätä nurmikon poikki.
"Herra paratkoon, kyllä kai hän voisi sen tehdä", huokasi Letta täti aivan epätoivoissaan. "Riisua hameensa", selitti hän sitten.