"Hän olisi tehnyt sen keskellä Karl Johania musiikin aikana, siitä voit olla riivatun varma, Letta täti", sanoi Vilhelm Veyer vakaumuksella. Ei ollut helppo ratkaista, oliko hänen äänessään suuttumusta vaiko ihailua – Vilhelm Veyer ei tietänyt sitä itsekään.
"Vilhelm, kuinka usein minun pitääkään sanoa sinulle, etten halua olla riivatun varma mistään", sanoi Letta täti hermostuneena.
"Ei, ei. En oikeastaan voi kuvitellakaan sitä sinusta", nauroi Vilhelm.
"Näkemiin" – hän heilautti hattuaan ja meni. Kulkiessaan puutarhanaidan ohi hän katseli koko ajan sisälle, näkyisikö ehkä ovessa vaalea hame. Kun hän tuli toimitukseen, telefonoi hän heti Camilla Ovenbergille.
"Olipa oikein hauskaa, että voitte tulla tänä iltana, neiti", kumarsi hän telefonissa.
Mutta kun hän illalla istui permannon ensi rivillä rinnallaan Camilla Ovenbergin vartalo ja monet kullankeltaiset hiuskäärylät ja kuuli Butterflyn ihmeellisen äänen "mä pikku tyttö silloin en muuta pyytää voi" – silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, että jos hän, se pikku puolivilli, olisi nyt voinut istua täällä tätä kuuntelemassa, olisi hän varmaankin ajatellut, että nyt pikku tyttö ei muuta pyytää voi.
Ja äkkiä hän vastasi aivan hermostuneena: "niin, Jumalan kiitos", kun Camilla kuiskasi, että itse asiassa ei oopperassa ollut mitään oikeaa säveltä.
Mutta maaherran huoneessa istui pieni ruskea pää kumarassa vihreän lampun alla ja luki ääneen kolme palstaa ulkomaanpolitiikkaa maaherran silloin tällöin keskeyttäessä selittämällä, miten niiden hemmetin lurjusten olisi pitänyt esiintyä, ja maaherrattaren kutoessa ääneti, niin että puikot säännöllisesti kitisivät.
Sinä päivänä Petra kirjoitti kotiin. Isälle ja pojille, hauskasta matkasta ja siitä, kuinka hienoa täällä oli, ja hyvästä maaherrasta ja Jennystä ja hauskasta kandidaatti Veyeristä.
Marenille oli pieni kirje erikseen – siinä seisoi lopuksi: "Hyvästi, vanha Maren kulta. Minä en koskaan sano sinua 'murisijaksi' enää."