Mutta pojat nauroivat, kun he olivat lukeneet kirjeen ääneen.
"Maaherratar on siis ilkeä otus", sanoi Ulf.
"Mitä sinä sanot? Eihän siitä sanota sanaakaan", sanoi pappi levottomana.
"Ei, siinäpä se juuri on", nauroi Herman. "Hänestä ei ole mainittu sanaakaan. Ja Tunturihiiri luulee olleensa hyvin valtioviisas."
"Kunhan hänellä vain ei olisi paha olla siellä, pikku Tunturihiirellämme", sanoi pappi ja käänsi päänsä avuttomasti isoja poikiaan kohti.
"Sen asian minä kyllä selvitän, isä", sanoi Herman, "kun tulen kaupunkiin".
"Niin, tee se, poikaseni. – Tunturihiiri ei käytä puhetta ajatustensa peittämiseksi, sanoi isoisäsi aina. Ja se ehkä ei ole mikään onnea tuottava ominaisuus seurustellessa ihmisten kanssa maailmassa", sanoi pappi.
"Oo, älä sitä sure, isä", lausui Finn mielipiteensä. "Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen. Sen minä kyllä tiedän, joka olen ollut hänen kanssaan kaikkialla."
* * * * *
Neljä päivää oli satanut ja myrskynnyt – ulvonut ja piessyt, niin että ihmiset vetäytyivät kotosalle ja sytyttivät lampun jo ennen pimeän tuloa. Kun aurinko tuli takaisin, ei se enää löytänyt kesää missään.