Ihmisiä, enimmäkseen nuorisoa, tulvi sisään. Parittain ja kolme yhdessä puettuina liehuviin hattuihin ja ahtaisiin hameisiin. – Oletko hullu, Mossik, tekikö hän niin? – Antakaahan kun minä kerron teille, mitä hän uskalsi sanoa! Hän ei ole mitään erinomaista minun mielestäni! – Hän – hän – hän surisi kaikessa heidän puheessaan. Nuoria herroja asteli välinpitämättömästi, mahdikkaasti ohi – piti mennä ilahduttamaan pikkutyttöjä hetkiseksi! Silloin tällöin automobiili tai ajuri, jossa koristeltu ja hyvin kammattu rouva. Nuoria pareja, jotka antoivat toisilleen loistavia silmäyksiä. Vanhempia pariskuntia, jotka kulkivat toistensa rinnalla näkemättä toisiaan.
Petra seisoi aivan hiljaa ja katseli innostunein silmin.
Vilhelm Veyer pyörähti nopeasti esiin nurkan takaa.
"Ei mutta olenko minä kuitenkin myöhästynyt, neiti?"
"Minä se aina tulen liian aikaisin", hymyili Petra. "Isoisä sanoi aina:
Mieluummin tuntia aikaisemmin kuin minuuttia liian myöhään."
"Kunpa meille sanomalehtimiehille riittäisi aikaa sen säännön noudattamiseen!" huokasi Vilhelm Veyer.
Jo portaissa joukko nuoria valkopukuisia naisia hyökkäsi heidän kimppuunsa.
"Ostakaa minulta arpoja, niin pääsette ehkä ajelemaan Holmenkolleniin." "Sata kruunua voitetaan kymmenellä äyrillä." – "Ei mutta Vilhelm, sinäkö se olet? Sinun täytyy heti paikalla ostaa minulta arpoja, niin voitat ehkä huvilan – sali, ruokasali, keittiö, arkihuone j.n.e. kaikki samassa huoneessa, – hahaa – mutta täydessä kunnossa. Sinä voit kosia Camillaa aivan heti."
"Vallan mahdotonta, Lilly", vastasi Vilhelm haudanvakavana, "olen juuri sijoittanut viimeisen kuukauspalkkani kiinteään omaisuuteen – kaulahuiviin ja kiiltonahkakenkiin – se riitti juuri".
"Voitko sinä milloinkaan olla vakava – inhottava kun olet", letkautti neiti hänen jälkeensä ja kävi toisen kimppuun.