Petra osti arpoja oikealta ja vasemmalta. Hän huomasi äkkiä, että häneltä jo oli mennyt monta kruunua, ennenkuin hän oli päässyt ovesta sisälle.
Paljon valoa ja äänten ja naurun sorinaa. Pitkien pöytien takana istuivat vakavan iän saavuttaneet naiset hymyillen ja juhlanauhalla koristettuina, edessään joukoittain sohvatyynyjä ja mattoja ja hopeakoteloja ja nukkeja ja kaikenlaisia tavaroita. Niiden välillä kuljeskelivat vaaleapukuiset tyttäret ja veljentyttäret ja tytärten ystävättäret ja koettivat näyttää hyödyllisiltä.
Tahdotteko ostaa arpoja?
Petra osti iloisesti ja mielellään joka taholta. Hänen rahansa hupenivat tavattoman nopeasti.
"Nyt meidän täytyy saada jotain syötävää, neiti Felber. Tanssi, jonka ylempiin seurapiireihin kuuluvat naiset esittävät ja joka on illan loistokohta, seuraa vasta parin tunnin perästä", sanoi Vilhelm Veyer ja vei Petran pois suunnattoman suuren mantelikakun luota, joka arvottiin samana iltana. "Sitäpaitsi en uskalla olla täällä kauemmin. Herttaiset ystävättäreni nylkevät minut kokonaan."
Heille tarjoiltiin olutta ja makkaraa. Pöytänä heillä oli tynnyri, ja heitä palvelivat lystinmoiset nuoret tarjoilijat, joilla oli valkeat esiliinat yllään ja jotka sinuttelivat useimpia vieraita.
"Eikö tämä tynnyreiltä syöminen ole kodikasta ja hauskaa, neiti? Sellaisessa kai ette ennen ole ollut mukana?" kysyi Vilhelm Veyer hiukan suojelevaisesti.
"Olen, usein", sanoi Petra.
Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen – hän oli luullut Petraa aivan kotinurkissa kasvaneeksi. Mutta mikä tyttölasta vaivasi? Eikö vierinyt suuria pyöreitä kyyneliä alas hänen poskilleen?
"Eikö kaikki ole, niinkuin olla pitää?" kysyi Veyer vakavasti.