Petra nyökäytti päätään.
"On, paitsi että – että oli niin hauskaa, kun viimeksi söin tynnyriltä."
Vilhelm Veyer katsoi häneen taas. Niin, nainen on tosiaankin mutkikas ja selittämätön. Kuka nyt olisi aavistanut, että tälläkin pienellä jumalansanalla oli ollut kokemuksensa. Häntä melkein suututti.
"Anteeksi, jos kysyin liikoja", sanoi hän jäykästi. Silloin Petra kääntyi hänen puoleensa pieni väkinäinen hymy huulillaan.
"Me joimme aina kahvia tynnyriltä, kun Maren kotona laittoi viinimarja- ja karviaismarjaviiniä", sanoi hän.
Vilhelm Veyer istui hetken vaiti.
"Mahtaa tuntua omituiselta, kun on koti, jonne ikävöi. Minulla ei koskaan ole ollut muuta kotia kuin eno Tuesenin – en ainakaan muuta muista", sanoi hän hiljaa.
"Huh", sanoi Petra. Pieni lämpöinen käsi tarttui Vilhelm Veyerin käteen. "Mutta – mutta siitä on teille se hyöty, ettei teidän tarvitse matkustaa sieltä pois", hymyili hän. "Eikö ole kummallista maailmassa, että juuri ne asiat, joista pitää eniten, panevat aina itkemään. Mutta ehkä kaikki muut asiat ikäänkuin eivät pysty sitä tekemään. Mutta on toki hyvä, ettei muista sitä kauan kerrallaan – sitä, mikä on surullista."
Vilhelm Veyer ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa ja katseli pientä voimakasta ruskeaa kättä, joka ikäänkuin suojelevasti piteli hänen kättään. Vilhelm Veyer veti kätensä pois – nopeasti.
"Matka Bergenin rataa myöten, kandidaatti Veyer? Voitteko vastustaa?" houkutteli vaalea, solakka neiti, jolla oli tukkaa niin runsaasti, että se olisi riittänyt kolmeksi luonnolliseksi tukkalaitteeksi.