"Peijaus on peijausta, koskekoon se sitten viittä äyriä tai viittä kruunua – ja tapahtukoonpa se vaikka kapalolasten hyväksi – se on minun ajatukseni."
"Te varmaankin elätte tarkasti kymmenen käskyn mukaan", nauroi Veyer.
"Kyllä. Noin suurissa piirteissä", vastasi Petra. "Sillä sen voivat kaikki tehdä. Mutta hienomman sisällyksen mukaan on mahdoton elää – ainakin minun on mahdoton. Minusta käskyjen pitäisi olla mitä ovat, eikä mitään muuta, niin kaikki ihmiset voisivat elää niiden mukaan. Varastamisen ja tappamisen ja sellaisenhan helposti voi jättää tekemättä. Mutta tuo, ettei saa olla suuttunut kellekään ja että pitää kääntää toinen poski päin, kun on saanut korvapuustin toiselle, ja ettei saa pyytää tavaroita, joita kernaasti tahtoisi itselleen. Ei, siihen minä en kykene", selitti Petra.
Vilhelm Veyer nauroi, niin että silmät ja hampaat loistivat.
"Ei siinä ole mitään nauramista. Minä puhun tosissani. Minä olen sanonut sen isällekin, ja hän on melkein samaa mieltä kuin minäkin", sanoi Petra harmistuneena.
Vilhelm Veyer katsoi kelloaan.
"Niinhän minäkin olen", nauroi hän, "minä vain en koskaan ole ajatellut sitä – sillä tavalla. Mutta nyt minun ikävä kyllä täytyy jättää teidät. – Vahtimestari!"
"Minulla on vielä koko joukko rahoja, niin että me voimme maksaa niillä. On kai yhdentekevää, miten minä käytän ne – ja hänhän on teidän tätinne", sanoi Petra ja veti kukkaronsa esille.
"Siitä syystäkö, että minä sanoin itseäni vähävaraiseksi?"
Petra nyökäytti päätään.