"Niin, ettekö luule, että minä tiedän, minkälaista se on. Kotona meillä ei melkein koskaan ole rahoja. Jos ei Maren pidä varaansa, kun isä saa palkan, niin se on jo hävinnyt kaikille muille, ennenkuin me olemme saaneet siitä hitustakaan. Mutta pyh, kyllä tulee hyvin toimeen ilman rahoja", nauroi hän huolettomasti. "Olkaa hyvä."
"Te olette lystinmoinen pikku – te olette herttainen."
Vilhelm Veyer punastui – ja huomatessaan sen hän punastui vielä enemmän, se kun ei ollenkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Olihan hän satoja kertoja sanonut kaikkia noita toisia herttaisiksi, ja se oli aivan kuin olla pitikin. Mutta nyt hänestä äkkiä tuntui, kuin hänen pitäisi selittää sanansa.
"Minä tarkoitan, että te olette niin kiltti. Ja rehellinen", sanoi hän.
"Mutta minä voin kyllä maksaa tämän loistoaterian, vaikkei minulle
olekaan suotu kovin suuria rikkauksia. Niin, nyt minun täytyy rientää.
Tuhat kiitosta tästä illasta."
Pari askelta otettuaan hän kääntyi takaisin.
"Minä voin luullakseni tulla teitä hakemaan ja saattaa teidät raitiovaunulle, jos olette täällä vielä puoli tuntia."
"Ei kiitos. Kotiin minä kyllä hyvin voin mennä yksin", sanoi Petra.
"Ja sitten – sitten teidän ei pidä luulla, etten minä osaa muuta kuin lörpötellä ja puhua pötyä ja sellaista. Minä en mielelläni tahtoisi, että ajattelisitte niin."
Petra katsoi luottavaisesti hänen mustiin silmiinsä – ja pudisti hänen kättään.
"Ei, hyvä ystävä. Onhan yhdentekevää, millainen joku on, kun kerran on tultu ystäviksi. Eihän koskaan ajattele, millaisia ne ovat, joiden kanssa on ystävä. Ja mehän olemme kovin hyvät ystävät, emmekö olekin?"