"Olemme. Kovin", sanoi Vilhelm Veyer vakavammin kuin hänen oli tapana.
Petra kulki ympäri ostellen arpoja. Hän katseli vanhaa tyylikästä menuettiä, jota esitti neljä vanhanaikuisiin pukuihin puettua paria. Se oli kaunis – hän taputti käsiään kuin hullu.
Kun hän tuli ulos, oli alkanut sataa tihuuttaa. Lyhdyt olivat sytytetyt ja ne loistivat väräjävinä viiruina vesilätäköissä ja katukäytävän märillä kivillä. Mutta puodit olivat suljetut ja pimeät.
Petra kääntyi Karl Johanille kulkeakseen puiston läpi. Hänen päähänsä ei pistänytkään mennä raitiovaunussa – täällä kaupungissa täytyi nauttia raittiista ilmasta, kun vain sai tilaisuutta siihen. Ja vihreitä puita hän aina haki. Hän astui nopeasti eteenpäin pienessä kireässä sinisessä kävelypuvussaan.
"Hyvää iltaa, neiti. Enkö saa tarjota teille sateenvarjoa."
Kookas herra astui takaa hänen rinnalleen.
Petra katsahti häneen – herra oli painanut pehmeän hattunsa niin syvään silmille, että kasvot olivat varjossa.
"Tuhat kiitosta. Se oli kovin ystävällistä – hattuni tähden", sanoi Petra, "niin, jos teillä on sama tie kuin minulla. Minä asun Parkveienin varrella."
Se oli oleva hänelle hyvin mieluisaa. Neiti oli ehkä vieras täällä kaupungissa? Eikö hän ehkä saanut tarjota käsivarttaan neidille?
"Ehei. Niin vanha en toki onneksi vielä ole. Kyllä minä voin kulkea yksikseni", nauroi Petra.