"Ei. Hänellä on muutamia kesakoita, mutta hän on hyvin kaunis", vastasi
Petra varmasti.
"Silloin kai se on joku toinen. Se, jota minä tarkoitan, on kaikkea muuta kuin kaunis."
"Minun on", sanoi Petra.
"Teidän."
Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen.
"Niin. Minä en omista häntä kokonaan", nauroi Petra. "Mutta hiukan. Hän on minun paras ystäväni."
"No niin ollen", sanoi Vilhelm Veyer hiukan jäykästi. Makuuhuoneessa soitettiin kelloa. Sieltä kuului omituista ähkymistä.
He hyökkäsivät molemmat sisälle. Maaherra istui vuoteessaan suuressa hengenahdingossa. Letta rouva, joka tuki häntä, oli punainen ponnistuksesta. Petra meni varpaillaan sisään ja työnsi hänet hiljaa pois ja asettui hänen paikalleen.
"Minä olen vahvempi", sanoi hän.
Ja Letta rouva salli sen tapahtua ja istuutui sängynlaidalle pidellen valkeaa, kylmää kättä omassaan. Sillä aikaa Vilhelm Veyer meni soittamaan lääkärille.