Kuivina ja keltaisen valkoisina kuin norsunluu hapuilivat kädet peitteellä.
Sanoja tuli ikäänkuin kaukaa. Muutamat olivat yhtäjaksoisia, toiset taas hajanaisia.
"Isä", mutisi hän. "Isä sanoi."
Sitten hän loikoi kauan silmät suljettuina.
"Se on havaittu oikeaksi. Niin se oli, niin. Oikeaksi. Niin."
Tuskallinen ilme tuli valkeihin luiseviin kasvoihin. Hän vaikeroi.
"Riisukaa minulta ahtaat kengät, sanon minä. Riisukaa ne", sanoi hän kiivaasti.
"Sinullahan ei ole mitään kenkiä jalassa, rakas ystävä", rauhoitti maaherratar. "Sinullahan on vain pehmeät yösukkasi yllä."
Letta rouva istui sängynlaidalla silmät punaisina ja silitteli valkeita hapuilevia käsiä.
Mutta Petra nousi paikaltaan. Hän oli istunut alaslasketun uutimen vieressä ja tuijottanut väsynyttä päätä, joka tapaili lepoa asettumalla milloin toiseen asentoon, milloin toiseen.