Ulkopuolella seisoivat Petra ja Vilhelm Veyer. He kuulivat hänen rukoilevan korkealla äänellä ja selvin sanoin. Yksitoikkoisesti ja kauan. Sitten syntyi hiljaisuus.
Petra oli tarttunut Vilhelm Veyerin käteen ja puristi sitä kovasti.
Hänen kasvonsa olivat valkeat.
"Kuulkaa", kuiskasi hän Veyerille, "hän puhuu vain ilkeästi – suuresta syntisestä ja tuomiosta ja osoita minulle uskosi teoillasi. Eihän hän enää voi tehdä mitään tekoja – hänenhän vain täytyy uskoa. Minä saatoin nähdä sen papista. Hän on paha, kova mies."
Petran käsi vapisi. Vilhelm Veyer katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tyttöä näin kiihottuneena.
"Ajatelkaa, jos hän vain sanoo yhden ainoankaan sanan, jota hän sitten siinä maatessaan ajattelee ja muistaa", sanoi Petra. "Minun täytyi kerran myöhään illalla kyyditä isä takaisin kuolevan luokse, sillä isä katui jotain, jonka oli sanonut ja joka oli liian ankaraa. Ja isä kun kuitenkin on niin hyvä. Ja vaikka hän oli juopporalli, joka pieksi vaimoaan. Mutta maaherrahan on vain hyvä. Ja hän on niin peloissaan."
"Peloissaan?"
Ovi aukeni.
Pappi tuli ulos. Maaherrattaren itkettyneet kasvot näyttäytyivät ovessa.
"Letta. Älä jätä. Minua yksin", pyysi heikko ääni huoneesta.
Maaherratar antoi toisille merkin, että he saattaisivat papin ovelle, ja jäi huoneeseen.