Pappi ei pitänyt kiirettä. Hän tunsi Vilhelm Veyerin rippikouluajoilta ja hänen sanomalehtitoimintansa kautta. Hän jäi seisomaan puhellen jokapäiväisistä pikkuasioista.
Vilhelm esitti.
Kun hän katsoi Petraan, pelästyi hän.
Petran silmät loistivat, mutta aivan toisin kuin tavallisesti. Hänen huulensa värähtelivät, ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän katsoi pappia kasvoihin.
"Te – te olette säikäyttänyt hänet – ja nyt, kun hänen pitää kuolla. Kuulitteko. Hän ei uskaltanut olla yksin. Te ette ole mikään hyvä pappi. Ei mikään oikea pappi. Hyi sentään!"
Sanat tulivat katkonaisina Petran suusta, ja sitten syöksyivät kyyneleet esiin.
Pappi otti askeleen eteenpäin. Silmät kiilsivät terävinä ja harmaan kylminä silmälasien takaa.
"Mitä te siinä sanotte? Te – – ."
Mutta ennenkuin pappi ehti jatkaa, oli Vilhelm Veyer kääntänyt Petran pään puoleensa ja painanut sen takintaitettaan vastaan. Hän piti käsivartensa suojellen hänen ympärillään.
"Hän – pitää niin paljon enostani. Ja hän – on varmaankin tottunut niin paljoon rakkauteen", sanoi hän puolustellen.