Hän kumarsi jäykästi. Pappi löysi itse tien ulos.
Petra nyyhkytti yhä mieli järkkyneenä nojaten Vilhelm Veyerin paidanrintaa vasten – se oli aivan märkä.
Hän seisoi kasvot ihan tummanpunaisina ja katseli pientä ruskeaa päätä. Vilhelm Veyer ei ensimmäistä kertaa pitänyt tyttölasta sylissään, mutta nyt hän ensi kertaa ei tietänyt, miten hänen piti sellaista kohdella. Hän tunsi lämpimän pikku olennon, joka vapisi liikutuksesta, seisovan lujasti painuneena häntä vasten. Hän tunsi, että jos Petra seisoi noin vielä hetken, oli hän, Veyer, menettävä järkensä ja suuteleva häntä. Eihän hän myöskään voinut työntää häntä luotaan ja juosta pakoon, niin kauan kuin hän seisoi siinä epätoivoisesti itkien.
Mutta kun Petra sitten äkkiä kohotti päänsä ja katsahti häneen, kasvot kuumina ja märkinä, mutta entisen säteilevän hymyn ja entisten hilpeiden silmien valaisemina, ja sanoi: "Saipa hän toki kuulla sen. Ja kiitos, että te autoitte minua" – silloin Vilhelm Veyer ei enää voinut pidättäytyä. Hän kumarsi kasvonsa aivan ruskean samettiposken luo. Ja sitten hän suuteli häntä – se oli vino pieni suudelma, joka sattui toiseen suupieleen.
"Rakas pikku Petra", kuiskasi hän lämpimällä äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Petra oli irtautunut hänen sylistään.
Ulkona ovesta. Poissa.
Vilhelm Veyer jäi seisomaan katsellen ovea. Hän pyyhkäisi kasvojaan. Herrajumala, mitä tämä oikeastaan oli? Olihan hän ennen suudellut useitakin ilomielisiä ystävättäriään – ilman että se seikka oli tuottanut hänelle tunnonvaivoja. Tiesihän hän varsin hyvin, ettei hän ollut ainoa – että he ottivat asian yhtä keveältä kannalta kuin hän. Kun he puolestaan eivät olleet sen parempia, eikö silloin ollut luonnollista, että soi itselleen sen pienen huvituksen?
Mutta oliko hän milloinkaan, paitsi ehkä kaikkein ensimmäisen kerran, jäljestäpäin ikäänkuin tuntenut tehneensä jotain, jota ei olisi pitänyt tehdä, antanut lupauksen, joka oli pidettävä, jos ei hän omissa silmissään olisi halpamainen nulikka? Ei milloinkaan ennen.
Eikä hän kuitenkaan toivonut sitä tekemättömäksi. Hän seisoi hetken paikallaan. Sitten hän astui varpaillaan huoneen poikki, aukaisi varovaisesti sairaanhuoneen oven ja hiipi sisään puolihämärään.
Petra oli hyökännyt huoneeseensa. Nyt hän vanhan pikkutyttötapansa mukaan loikoi vatsallaan vuoteella kasvot painettuina käsivarsia vasten. Silloin tällöin hän pontevasti potkaisi sängyn jalkapäätä, niin että ryskähti.