Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Hän oli morkannut papin pahanpäiväiseksi. Ja pahinta oli, että hän oli tavattoman tyytyväinen itseensä sen asian vuoksi. Marenista se olisi hyvin, hyvin suuri rikos. Mutta isä? Isän mielestä hän vain olisi tehnyt oikein, sillä isä oli vain rakastavainen ja hyvä ja puolusti kaikkea. Mutta ehkä hän olisi puolustanut pappiakin? Ehkä hän ei olisi pitänyt siitä, että Petra sanoi tuon kaiken papille? Petra kävi äkkiä epävarmaksi. Ja Vilhelm Veyer, mitä hän itse asiassa ajatteli? Hän oli ollut hirveän hyvä, kun oli puolustanut häntä. Hänhän oli sanonut.
Äkkiä Petra kohotti päänsä – nousi istumaan polvilleen vuoteeseen ja tuijotti kauhistuneena ilmaan.
Vilhelm Veyer oli suudellut häntä. Suudellut häntä! Eikä hän ollut sukua hänelle.
Petra tarttui molemmin käsin päähänsä.
Ei kai hän –? Ei kai hän nyt ollut kihloissa Vilhelm Veyerin kanssa? Olihan niin, että kun oltiin täysikasvuiset eikä oltu sukua toisilleen ja suudeltiin toisiaan, niin oltiin kihloissa?
Petra hypähti ulos sängystä kuolettavan kauhun valtaamana. Itse suudelma ei ollut tehnyt häneen huomattavaa vaikutusta – hän oli tottunut siihen, että veljet aina suutelivat häntä hyvää yötä sanoessaan. Se oli vain herättänyt hänet huomaamaan, että hän seisoi ja itki nojaten paidanrintaa vasten. Mutta nyt, kun hän ajatteli, mitä se saattoi merkitä, hän joutui säikähdyksestä aivan suunniltaan. Entä jos Vilhelm Veyer nyt saattoi pakottaa hänet menemään naimisiin kanssaan? Entäpä jos! Maaherra ja pappi ja kaikki muu unohtui tämän kauhean ajatuksen herätessä. Ja Vilhelm Veyer, josta hän piti niin tavattoman paljon, muuttui äkkiä suureksi ja kauheaksi kiveksi hänen tulevaisuutensa tiellä.
Jenny ilmestyi ovelle.
"No mutta jopa nyt, vaivaako teitä mikään, neiti Febbeler, te olette niin lystinmoisen näköinen", kysyi hän. "Ettekö tahdo päivällistä – aika on jo kauan sitten ohi?"
Petra seisoi ja katseli häntä.