Letta rouva pudisti päätään, mutta Vilhelm Veyer vei hänet väkisin mukaansa.
"Sinun täytyy syödä, täti, muuten et jaksa valvoa."
Petra istuutui hiljaa vuoteen ääreen.
Maaherra alkoi liikahdella ja mutista katkonaisia sanoja.
"Ei kukaan", kuiskasi hän. "Ei kukaan. Ole kylliksi hyvä." Sitten hän makasi hetken hiljaa. "Auta, äiti", sanoi hän tuskan valtaamana.
"Siinä ei ole mitään pelkäämistä", sanoi lämmin ääni hänen vieressään. "Kaikki ovat kylliksi hyviä. Te olette kylliksi hyvä. Isä on sanonut sen. Ja isä on pappi. Ei se ole vaarallista. On vain suloista päästä kaikesta, joka vaivaa."
Maaherra liikutti päätään ikäänkuin nyökäyttääkseen sitä, mutta ei jaksanut. Mutta hänen kasvoihinsa tuli rauhallinen ilme.
"Äiti", sanoi hän pari kertaa, "äiti" – mutta se oli vain kuin hengähdys.
Petra meni sisälle toisia noutamaan.
He seisoivat vuoteen ääressä. Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen, ikäänkuin se olisi ollut itsestään selvä asia. Petra ei huomannut sitä – hän seisoi katsellen valkeita kasvoja, näki, mitenkä harmaa varjo laskeutui niille. Hitaasti. Ylhäältä alas. Ikäänkuin käsi olisi sivellyt piirteitä tehden ne sileiksi. Ne jäykistyivät vähitellen.