Ei muuta enää. Ainoastaan Letta rouvan hillitön itku.
Ja hiljaisuus laskeutui yli talon.
* * * * *
Tuli jo pimeä. Ja tuuli niin, että katulyhtyjen liekit leimuelivat.
Kello oli pian seitsemän.
Petran sääret liikkuivat kuin rummunpalikat pitkin Parkveieniä. Tuuli tuli takaa ja kääri ahtaan lyhyen hameen hänen ympärilleen. Hän tarttui kiinni hattuun ja piti selkänsä tanakkana, ettei tuuli kaataisi häntä kumoon.
Kulman ympäri. Ylös pitkin Haegdehaugsveieniä. Lähellä Majorstuenia hän kääntyi sivukadulle ja pysähtyi sitten puuhuvilan eteen, jossa näkyi valoa parista vinninikkunasta.
Hän seisoi hetkisen ja katsoi ylöspäin – niin, täällä sen täytyi olla. Tuulenpuuska työnsi hänet eteenpäin – hän hapuili portaita ylös, näki hämärässä nimikortin ovella – kolkutti.
Muuan herra aukaisi – Petra näki hänet vain epäselvästi pimeässä.
"Minä – en voi tulla teidän kanssanne – ikävä kyllä", tokaisi Petra.
"Valitan suuresti. Olittepa te herttainen, kun kiipesitte tänne ylös sanomaan sen minulle", vastasi outo, naurunsekainen ääni. "Mutta jos teillä ehkä on samanlaista asiaa ylioppilas Bortingille, niin hän asuu tuossa vastapäätä. Odottakaa vähän, minä hankin valoa."