Valkeat uutimet peittivät sen huoneen ikkunan, missä maaherra makasi, ja ikkuna oli auki.
Edestakaisin salissa, jota valaisi ainoastaan maaherran lukulamppu, kulkivat Letta rouva ja Vilhelm Veyer. Veyer oli kietonut käsivartensa laihan mustan olennon vyötäisille ja haki nyt muististaan esille yhtä ja toista, pieniä sanoja, jotka eno Tuesen oli sanonut hänen ollessaan pikku poikana. Letta rouva hymyili kiitollisena, pyyhki yhtämittaa pois kyyneleitä ja puhdisti nenäänsä.
"Anteeksi."
Petra tahtoi vetäytyä takaisin.
"Ei. Tulkaa tänne", viittasi maaherratar. Hän otti Petran toiselle puolelleen. He kulkivat nyt kaikki kolme.
"Missä te olette ollut?"
"Kävin sanomassa, etten voi mennä konserttiin", sanoi Petra.
"Mutta sehän oli vahinko", sanoi Letta rouva. "Siitähän te olette iloinnut koko ajan. Se oli varmaankin suuri pettymys teille."
"Oli", sanoi Petra avomielisesti. "Mutta minä menen huomenna hänen luokseen. Minä olen odottanut hänen tuloaan, siitä asti kun olin pieni. Minä aion myöskin laulajattareksi", puhkesi hän äkkiä sanomaan — "enkä aio mennä kihloihin" – ja Vilhelm Veyer sai hyvin merkitsevän silmäyksen.
He pysähtyivät molemmat ja katselivat häntä hämmästyneinä.