"Niinkö?"
"Niin, onhan teillä harvinaisen kaunis ääni", sanoi maaherratar. "Mutta oppiaika käy kalliiksi."
"Niin se ehkä käy", sanoi Petra sävyisämmin kuin hänen oli tapana. "Ja nyt – kai minä en enää jää tännekään", lisäsi hän.
Taas Letta rouvan täytyi pyyhkiä silmiään.
"Kaikkea sentapaista en vielä jaksa ajatella", sanoi hän. Hän irroitti huomaamatta Vilhelm Veyerin käsivarren ja meni hiljaa Tuesenin huoneeseen. Vilhelm jäi katselemaan Petraa. Mitähän Petra oikein ajatteli siitä, mikä oli tapahtunut? Hän tarttui hänen käteensä.
"Mitä te ajattelette minusta, Petra? Rakas pikku Petra", sanoi hän, ja hänet valtasi taas se äkkinäinen hellyys, jota hän tunsi joka kerta, kun kosketti tätä lujaa ruskeaa kättä.
"Minä – olen niin kauhean iloinen, koska te olette – liehittelijä", sanoi Petra säteilevänä. "Ensin minä luulin, että olin kihloissa teidän kanssanne. Mutta nyt minä tiedän, että te vain olette sellainen. Ja te olitte hirveän ystävällinen, kun olitte sellainen minua kohtaan, kun pappi tahtoi käydä minun kimppuuni. Tuhat kiitosta."
Hän päästi Petran käden ja tuijotti mitään ymmärtämättä kirkkaisiin harmaisiin silmiin, jotka loistavina katsoivat häneen. Sitten hän taas tarttui käteen ja kumartui sen ylitse.
"Petra. Te olette kummallinen lapsi, mutta minä — pidän teistä – niin kovasti", sanoi hän lämpimästi.
"Sen minä toki tiedän. Muuten ette olisi suudellut minua", sanoi Petra hyvillään. "Ja koska te pidätte minusta niin paljon, niin saatte tietää, että huomenna on elämäni ratkaisevin hetki. Sillä ajatelkaa, jos minulla sittenkään ei ole tarpeeksi ääntä. Silloin minun vain pitää mennä naimisiin. Ja se on niin jokapäiväistä."