Jenny raotti ovea.
"Tee on pöydässä", sanoi hän laulavalla äänellään.
He söivät vaihtamatta montakaan sanaa. Vilhelm Veyer pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi käyttää stipendirahansa heti ja matkustaa nyt jo eikä vasta keväällä, kuten hän oli toivonut.
"Te olette varmaankin väsynyt, lapsi. Pankaa te vain maata", sanoi
Letta rouva, kun he olivat syöneet. Ja hänen ääneensä tuli sävy, jota
Petra ei koskaan ollut luullut siinä voivan olla, hänen nyt lisätessään:
"Ja kiitos kaikesta, minkä olette tehnyt – hänen hyväkseen." Ja sitten kapeat valkeat sormet keveästi koskettivat Petran poskea.
Petra meni huoneeseensa ja riisuutui puolinukuksissa. Sinä iltana hän sulki herrattarenkin vanhaan iltarukoukseensa, joka oli jonkunlainen lisä isämeidän rukoukseen ja jonka Maren oli opettanut hänelle hänen lapsena ollessaan.
* * * * *
Petran käynnistä Wedloffskan luona ei tullut mitään seuraavana päivänä. Eikä liioin sitä seuraavina. Sillä seuraavana aamuna Letta rouva ei voinut nousta vuoteestaan – hänen sänkynsä oli ruokasalissa, ja ruokasalin ikkunoiden piti koko päivä olla uutimien peitossa – hän oli saanut tavallisen päänsärkynsä, ja sitä kesti aina kolme päivää. Petra kulki edestakaisin ja asetti kääreitä – otti vastaan sukulaiset, jotka tulivat, ja vastasi kaikkiin kysymyksiin. Vasta illalla hän tuli ajatelleeksi, että Per Borting turhaan oli seisonut yliopiston kellon luona odottamassa. Mutta Petra otti asian levollisesti. Sanomalehdet kertoivat, että Wedloffska aikoi antaa vielä yhden konsertin.
Se sattui hautajaispäiväksi.
"No eikö ole onnetonta", sanoi Petra Jennylle lukiessaan sen. "Minä olen varma siitä, ettei hän olisi pahoillaan, jos menisinkin sinne. Mutta rouva ei voi olla yksin sinä iltana. Mutta huomenna minä menen, jos vaikka – en tiedä mitä."