Pariisissa, toisen Gemmadi-kuun viimeisenä päivänä v. 1715.
93. kirje.
Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.
Hallitsijaa, joka oli kauan vallassa, ei ole enää. Hän sai eläessään ihmiset puhumaan; kaikki vaikenivat hänen kuollessaan. Esiintyessään lujana ja rohkeana tänä viimeisenä hetkenään hän näytti väistyvän vain kohtalon tieltä. Samoin kuoli suuri shaahi Abbas, täytettyään maanpiirin nimellään.
Älä luule tämän suuren tapauksen antaneen täällä aihetta vain siveellisiin mietiskelyihin. Jokainen on ajatellut omia asioitaan ja jokainen on pyrkinyt saamaan etua tästä muutoksesta. Kun kuningas, hallitsijavainajan pojanpojanpoika, on vain viisivuotias, on hänen ruhtinaallinen setänsä julistettu valtakunnan sijaishallitsijaksi.
Kuningasvainaja on tehnyt testamentin, joka rajoitti sijaishallitsijan valtaa. Tämä ovela ruhtinas meni kuitenkin parlamenttiin, esitteli siellä kaikki syntyperänsä oikeudet ja sai kuin saikin kumotuksi entisen hallitsijan määräykset, hallitsijan, joka oli tahtonut elää itseään kauemmin ja pyrkiä hallitsemaan vielä kuolemansakin jälkeen.
Parlamentit muistuttavat raunioita, joita poljetaan jaloin, mutta jotka sentään aina johtavat mieleen jonkun kansojen vanhan uskonnon aikana kuuluisan temppelin. Niiden asiana on enää tuskin muu kuin oikeuden jakaminen ja niiden valta on yhäti kuihtumassa, ellei joku aavistamaton tapahtumain yhdyntä puhalla siihen uutta eloa ja voimaa. Nämä suuret virkakunnat ovat seuranneet inhimillisten asiain yleistä kohtaloa: ne ovat väistäneet aikaa, joka hävittää kaikki, tapojen turmeltumista, joka heikontaa kaikki, ja korkeinta valtaa, joka masentaa kaikki.
Mutta sijaishallitsija, joka tahtoi saavuttaa kansan suosion, näytti aluksi kunnioittavan tätä yleisen vapauden vertauskuvaa. Ja ikäänkuin hän olisi aikonut kohottaa maasta temppelin ja epäjumalan, tahtoi hän niitä pidettävän yksinvallan tukena ja kaiken laillisen mahdin perustuksena.
Pariisissa, 4 p. Rhegeb-kuuta v. 1715.
94. kirje.