Pariisissa, 12 p. Saphar-kuuta v. 1717.
102. kirje.
Usbek kirjoittaa ———:lle.
Täällä puhutaan yhä paavin perussäädöksestä. Menin joku päivä sitten taloon, missä heti kuulin erään pyylevän, punakan miehen huutavan lujalla äänellä: "Minä olen antanut paimenkirjeeni. Minä en lähde vastaamaan mihinkään, mitä te sanotte. Lukekaa vain se paimenkirje ja tulette näkemään, kuinka minä olen siinä ratkaissut kaikki teidän epäilyksenne. Olen saanut aika tavalla hikoilla niistä suoriutuakseni", jatkoi hän vieden käden otsalleen, "minä olen tarvinnut koko oppineisuuttani ja minun on täytynyt lukea monen monta latinaista kirjailijaa".
"Sen uskon kyllä", virkkoi toinen mies, joka oli siinä lähettyvillä, "sillä onpa se kaunis teos. Ja minä väitän, ettei se jesuiittakaan, joka hyvin usein käy luonanne, kykene sepittämään parempaa."
"Sepä sen, lukekaa se siis", jatkoi ensimmäinen, "ja pääsette näistä asioista neljännestunnissa paremmin selville kuin jos minä olisin puhunut niistä teille kaksi tuntia".
Näin hän väisteli keskusteluun antautumasta ja panemasta pöyhkeyttään vaaraan. Mutta kun häntä yhä ahdistettiin, oli hänen pakko lopultakin tulla esille vallitustensa suojasta ja hän alkoi lasketella jumaluusoppineiden tapaan moninaisia typeryyksiä, missä toimessa muuan dervishi auttoi häntä sangen kunnioittavasti. Kun pari miestä, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, kielsi jonkun hänen perusväitteensä, sanoi hän ilman muuta: "Se on varmasti niin, koska me olemme sen niin päättäneet, ja me olemme erehtymättömiä päätöksissämme."
"Kuinka", lausuin minä hänelle vuorostani, "oletteko te erehtymättömiä?"
"Ettekö sitten huomaa", vastasi hän, "että Pyhä Henki valistaa meitä?"
"Se on mainiota", jatkoin minä, "sillä siitä tavasta, millä te olette puhuneet koko tämän päivän, huomaan teidän kipeästi kaipaavan valistusta."