Pariisissa, 18 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1717.
103. kirje.
Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.
Euroopan mahtavimmat valtakunnat ovat keisarin ja Ranskan, Espanjan ja Englannin kuninkaiden valtakunnat. Italia ja suuri osa Saksaa ovat jakaantuneet lukemattomiin pikku valtioihin, joiden ruhtinaat ovat suoraan sanoen yksinvaltiuden marttyyreja. Meidän mainehikkailla sulttaaneillamme on enemmän vaimoja kuin useimmilla näillä ruhtinailla alamaisia. Italian ruhtinaat, jotka eivät ole kovinkaan yksimielisiä, ovat säälittävimmässä asemassa. Heidän valtakuntansa ovat avoinna kuin karavaanimajalat, niin että heidän on pakko ottaa niihin vastaan kaikki, jotka vain suvaitsevat tulla. Näin ollen onkin heidän ollut liittyminen suurempiin ruhtinaihin, joille he omistavat pikemmin pelkonsa kuin ystävyytensä.
Enimmät Euroopan hallitukset ovat yksinvaltaisia tai sanotaan niitä ainakin siksi, sillä enpä tiedä, onko milloinkaan ollut olemassakaan todellisesti yksinvaltaisia hallituksia. Ainakin on niiden ollut mahdotonta kauan säilyä puhtaina. Yksinvaltainen hallitus on väkivaltainen hallitus, joka aina muuttuu itsevaltiudeksi tai tasavallaksi. Valtaa ei voida milloinkaan sopusuhtaisesti jakaa kansan ja ruhtinaan kesken: tasapainoa on liian vaikea säilyttää. Mahti vähenee pakostakin yhdeltä puolen, samalla kun se lisääntyy toisella puolen. Ja etu on yleensä ruhtinaan puolella, koska hänellä on hallussaan sotajoukko.
Niinpä onkin Euroopan kuninkaiden valta hyvin suuri, ja heidän voidaan sanoa pitävän sitä niin suurena kuin he vain haluavat. Mutta he eivät harjoita sitä yhtä laajassa mitassa kuin meidän sulttaanimme. Ensiksikään he eivät tahdo loukata kansojensa tapoja ja uskontoa ja toiseksi ei heidän etunsa mukaista ole sen ulottaminen liian avaralle.
Ei mikään lähennä niin ruhtinaiden asemaa heidän alamaistensa asemaan kuin se suunnaton valta, mikä heillä on näihin nähden, eikä myöskään mikään tee heistä siinä määrin onnen oikkujen ja iskujen uhreja.
Meidän sulttaanimme tapa pienimmälläkin vihjauksellaan lähettää kuolemaan kaikki, jotka eivät häntä miellytä, kumoaa kokonaan sen suhteen, jonka pitää vallita rikoksen ja rangaistuksen välillä ja joka on ikäänkuin valtioiden sielu ja vallankäytön sopusointu. Kun kristityt ruhtinaat ottavat tarkoin huomioon tämän suhteen, ovat he siinä rajattomasti meidän hallitsijoistamme edellä.
Persialainen, joka varomattomuuksissaan tai onnettomuuksissaan on saanut osakseen ruhtinaan epäsuosion, tietää varmasti kuolevansa. Pieninkin virhe tai pieninkin oikku asettaa hänet tähän ankaraan tilaan. Mutta jos hän olisi tavoitellut ylivaltiaansa henkeä, jos hän olisi aikonut luovuttaa hänen linnoituksensa vihollisille, suoriutuisi hän siitäkin henkensä menettämisellä. Hän ei siis joudu suurempaan vaaraan jälkimmäisessä kuin edellisessäkään tapauksessa.
Niinpä kun hän huomaa joutuneensa hiukankin epäsuosioon, kun hän näkee varman kuoleman edessään eikä näe mitään pahempaa, ryhtyy hän aivan luonnon pakosta toimittamaan rauhattomuuksia valtiossa ja tekemään salaliittoja hallitsijaa vastaan, koska se on hänen ainoa apukeinonsa.